suku on pahin

kesälomasta on nyt palttiarallaa puolet takana ja pakolliset sukuloinnit ovat nyt takana. pääsin aikamatkalle 1950-luvun sukupuolirooleihin: naisten tehtävä on ruokkia, siivota, järjestää, touhuta, huolehtia ja olla hiljaa. näin kärjistettynä. erityisesti eräs sukulaismies saa verenpaineeni nousemaan paskantärkeydellään. mies pahoinpitelee vaimoaan henkisesti, sen näkee jo naisen alistuneesta ulkomuodosta. ja naisen vaikenemisesta.

mieheni työkuulumisia kyseltiin ja oltiin kovasti kiinnostuneita hänen asioistaan. sen sijaan minun, "naisten" alaa yliopistossa opiskelevan ja "naisten" töitä tekevän asioista ei ollut kiinnostunut kukaan. vain muutama serkku vaivautui kysymään töistä ja opintojen etenemisestä. gradun aiheenikin tuntuu olevan tabu, siinä kun sivutaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. tai ehkä nyt vain imartelen itseäni, kyse on todennäköisesti enemmänkin siitä ettei ketään oikeasti kiinnosta.

pari vuotta sitten sukujuhlissa koin täystyrmäyksen rakkaan isoisäni taholta. miespuolinen serkkuni joka sai ikuisuusprojektin päätökseen ja valmistui diplomi-insinööriksi sai isoisäni (vanhemmistaan puhumattakaan) hehkumaan innosta. kerroin saaneeni kandidaatin paperit pari viikkoa aikaisemmin, mutta eihän "naisalan" kandin paperit ketään kiinnostaneet. mitä siitä, että siinä ajassa kun serkkuni oli tuhrannut yhtä tutkintoa, itse olin saanut jo toisen korkeakoulututkinnon sekä synnyttänyt kaksi lasta. olihan serkkuni sentään valmistunut diplomi-insinööriksi.

ihmiseni

miksi odotan mahdottomia? olen naimissa maailman kultaisimman ihmisen kanssa, joka on jaksanut vaeltaa kanssani läpi murheiden laakson joka hetki uskoen, että tulevaisuus tuo tullessaan jotain mahtavaa. ihmiseni hoitaa yleensä iltaisin lapset nukkumaan, kun minulle iltaisin iskee väsymys. ihmiseni herää öisin taltuttamaan unikiukut ja taluttamaan väsyneen lapsen vessaan (minun yöllinen kapasiteettini tuli käytettyä imetyksiin ja muihin heräilyihin lasten ollessa taaperoikäisiä, nyt on miehen vuoro). ihmiseni jaksaa minua, vaikka perheen, työn ja opiskelujen yhdistelmä saa minut säännöllisin väliajoin stressaantumaan ja ahdistumaan. ihmiseni yrittää pyörittää perheemme arkea, että saisin keskittyä opintojeni loppuun saattamiseen. ihmiseni yrittää muistaa tuoda kaupasta oikeita asioita, jotta kahviin riittää maitoa ja perhe saa jokapäiväisen leipänsä - ja jotain siihen päällekin. ihmiseni yrittää opetella laittamaan ruokaa, jota perhe söisi hyvillä mielin (toistaiseksi repertuaariin kuuluu 2-3 eri reseptiä). ihmiseni yrittää kovasti olla minulle hyvä, mutta silti...

olemme olleet yhdessä vajaat kymmenen vuotta. sinä aikana on sairastettu masennus ja toinenkin, hankittu lapsia, auto ja asuntolaina. on valmistuttu kolmesta eri korkeakoulusta ja omistettu hetken aikaa (maailman ihanin) koira. luulisi, että tässä ajassa olisi jo oppinut tuntemaan ihmisensä ja hyväksymään tämän sellaisena kuin hän on. omana ihmisenään.

silti, erityisesti merkkipäivinä sitä odottaa ihmettä. että saisi paistatella päiväänsä huomion ja huomionosoitusten loisteessa. tiedän että olen ihmiselleni maailman ihanin, tärkein ja kaunein ihminen. silti toivoisin, että sitä joskus myös näytettäisiin konkretian tasolla. en kaipaa kukkapuskia, kalliita koruja tai maailmanympärimatkoja. mutta (pakko myöntää) haluaisin vaivannäköä, itsetehtyjä kortteja ja etukäteen suunniteltuja aamiaisia, lounaita tai kahvihetkiä. materiaa en kaipaa, vaan sitä tunnetta että toinen on nähnyt vaivaa juuri minun vuokseni. että minä olen ihmisenä niin tärkeä ja se halutaan minulle näyttää.

kerran ihmiseni yllätti. täytin pyöreitä vuosia ja minulle järjestettiin ihka oikeat yllätysjuhlat. silloin taisin saada vaivannäköä ja suunnittelua seuraavien kymmenen vuoden edestä. 

luulin jo oppineeni. ja kuitenkin - nielen pettymyksen kyyneleitä... minä vajavainen ihminen.

tasa-arvoa kaikille

Luin tänään uusinta Tulvaa (2/2012) ja olisin voinut itkeä onnesta. Emilia Alkaida Kukkala kirjoittaa, että feminismissä on järkeä vain, jos se hyväksyy kaikki toisia alistamattomat olemisen tavat. Feminismillä on tulevaisuutta vain, jos se hyväksyy jokaisen ehdoitta. Allekirjoitan Kukkalan sanat täysin. Feminismi ei aja vain naisten asemaa, vaan tasa-arvoa kaikille. Kukkala jatkaa niin kauan kuin luokittelemme naisia hyviin ja huonoihin, aitoihin ja epäaitoihin, kunnollisiin ja kunnottomiin, olemme kusessa. Niinpä.

Itse elin onnellisesti vaaleanpunaiset lasit nenälläni aina siihen saakka kun minusta tuli äiti. Aikaisemmin kuvittelin aivan vilpittömästi, että Suomi on tasa-arvoinen maa. Suomessa naisilla ja miehillä on samat mahdollisuudet ja velvollisuudet. Paskanmarjat! Uuden ihmisenalun ensitaipaleita ihastellessani heräsin tajuamaan, miten vanhakantainen "tasa-arvoinen" Suomi onkaan. Äiti on normivanhempi. Äideille on yhteiskunnassa suuremmat odotukset kuin isälle, vaikka tasa-arvoista vanhemmuutta julkisuudessa ihaillaankin. Äiti on huono äiti niin paljon helpommin, kuin isä on huono isä.

Olen äiti kahdelle tyttölapselle. En nyt halua tässä korostaa lasteni tyttöyttä, vaan sanoittaa sitä pelkoa, raivoa, turhautumista ja toivoa, jota tyttärieni äitinä tunne. Pelkään sitä, ettei maailma muutu tasa-arvoisemmaksi heidän aikuisikäänsä mennessä. Tunnen raivoa siitä, että vielä 2010-luvulla naisia tytötellään, että naisten euro on 80 senttiä, että ammateista puhuttaessa koetaan tarpeelliseksi käyttää nais- (tai joissain tapauksissa mies-) etuliitettä (naispresidentti, naispappi, miessairaanhoitaja) ja siitä ettei naisiin liitettyjä ominaisuuksia koeta yhtä arvokkaina kuin miehiin liitettyjä (naiset ovat synnynnäisiä hoivaajia ja miehet johtajia). Olen turhautunut siitä, että maailma muuttuu niin hitaasti. Mutta ennen kaikkea toivon, että 20 vuoden päästä kun lapseni ovat nuoria aikuisia, maailmassa arvostetaan ihmisiä ihmisinä. Ja että sukupuolella ei ole merkitystä elämässä menestymisen kannalta.

Itse ajattelen, että kaikki sukupuolet ovat arvokkaita. Haluan ajatella, että lapseni voivat tulevaisuudessa hakeutua hoiva- tai rakennusalalle kokematta sukupuoltaan rajoitteena. Toivon, että perinteisiä naisaloja arvostetaan tulevaisuudessa siinä missä 'miesalojakin'. Toivon ettei tasa-arvo tulevaisuudessa tarkoita enää sitä, että naiset voivat tehdä samoja asioita kuin miehetkin, vaan aitoa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Toivon tulevaisuudelta sitä, että jokainen hyväksytään ehdoitta.

aurinkoa elämään

tänään on ollut todella hieno päivä. oltiin koko perhe käpylän kyläjuhlissa kirpparilla ja musisointia fiilistelemässä. törmättiin ystäviin ja kivoihin tyyppeihin. ja tehtiin kirpparilöytöjä. kerrankin sain itselleni muutaman kivan uuden vaatteen, kun alkaa vanhat jo kyllästyttää. (ja uusia ei ole varaa ostaa..)

perjantaina oli töissä kauniilla tavalla raskas päivä. onneksi kotona oli odottamassa ymmärtäväinen mies ja kylmää valkoviiniä. sain kerrankin puettua sanoiksi toiveeni ja tarpeeni viikonlopulle: haluan omaa aikaa ajatella. lauantaiksi olimme luvanneet lapsille "lapset määrää"-päivän, joten viiletettiin päivä lasten ehdoilla uimassa ja jäätelöllä. illalla käperryttiin siskonpedille katsomaan lasten leffaa. ja tänään heti aamusta käpylään. sieltä kun kotiuduttiin, mies muistutteli siitä omasta ajasta: "hei sunhan piti ottaa omaa aikaa". ihana mies, olin jo unohtanut oman ajan kaipuuni kaikkea muuta touhuillessani.

joten tässä sitä ollaan. viettämässä omaa aikaa. hellohelenen innoittamana ajattelin kokeilla meditointia. oikeasti mulla ei ole hajuakaan siitä, miten meditoidaan, mutta en anna sen estää itseäni. pääasia olisi rauhoittua ja pohdiskella "pää tyhjäksi". toivon mukaan saisin kaikki päässä sinkoilevat ajatukseni ajateltua rauhassa läpi, niin että illalla voisi sitten rauhoittua uuteen viikkoon.

myrskyn jälkeen...

...on poutasää..? oliskin. tällä hetkellä myrskyää niin pään sisällä kuin parisuhteessa. miten sitä toivoisikaan, että toinen osaisi olla oikein ihan sanomattakin. että ymmärtäisi jo ilmeestä, että tänään en jaksaisi. ei huvittaisi. että ei todellakaan jaksaisi.

viikonloppuna juhlitaan lapsen synttäreitä. olen niin onnellinen pienen ihmisen puolesta ja haluan, että lapsellani on hyvä synttäripäivä. mutta kun en jaksaisi. silti on vain pakko. tuntuu kamalalta, että lapsen suuri päivä on itselle suoritus, jonka haluaisi skipata. johon ei nyt olisi paukkuja.

kaikista mieluiten viettäisin viikonlopun yksin kotona. jos voisin, lähettäisin muun perheen muualle ja viettäisin koko viikonlopun yksin omassa seurassa pohtien elämän suuria kysymyksiä: kuka minä olen? miksi olen täällä? mikä elämässä on tärkeintä? onko tässä (perhe + työ + opiskelu) mitään järkeä? mitä yritän tällä kaikella saavuttaa?

tärkeintä elämässä on tietysti lapset. ja se mies. (vaikka juuri nyt en jaksaisi koko ihmistä...) mutta mikä on tärkeää minulle? mikä saa minut liikkeelle? mikä tekee minut onnelliseksi? tosiasiahan on se, että ennen kuin saan aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni, olen vaarassa hukkua. minne kadotin itseni? miten tässä näin pääsi käymään? miten ikinä voin rakastaa muita, jos en rakasta itseäni. ja tällä hetkellä en oikein löydä itsestäni mitään pitämisen arvoista...

ollakseen hyvä äiti ja puoliso, täytyy ensin olla hyvä itselleen. mistä saisin aikaa itselleni, niin että voisin tutustua itseeni uudelleen, ihan ajan kanssa. muistaisin taas ne vanhat hyvät hetket, jolloin pidin itsestäni todella paljon. kun vielä rakastin itseäni.

tällaisissa tunnelmissa tänään.

onni on..?

poden kotona flunssaa, onneksi olo alkaa olla jo siedettävä. kurkkuun sattuu ja nokka on edelleen tukossa, mutta elämä voittaa. eilen tuntui kyllä kuin olisi jäänyt maantiejyrän alle. kevätflunssa on niin syvältä...

asetin itselleni tavoitteeksi pohtia mikä elämässäni on tärkeää. ensimmäiseksi tulee luonnollisesti mieleen lapset ja mies, meidän perhe. ilman lapsia ja miestä ei olisi mitään. tai no, ehkä olisi, mutta millään ei olisi merkitystä. tärkeintä on rakkaimmat ihmiset. seuraavana tulee ystävät. oma terveys. onnellisuus. mitä onnellisuus sitten pitää sisällään, jos rakkaat ihmiset ja terveys jätetään sen ulkopuolelle? onni on mitä?

itselleni onni on vapaus tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä. pakko on käydä töissä, pakko on herätä, syödä ja hengittää. pakko on tavallaan opiskella, mutta toisaalta opiskelu on vapaaehtoista. opiskelu on kuitenkin omaa ja jotain sellaista, jota haluan oikein kovasti tehdä.

onni on energinen olotila, sellainen että jaksaa tutustua uusiin ihmisiin. aina ei ole näin. oma työ ei ole sieltä kevyimmästä päästä ja oikein rankan päivän jälkeen tekee tiukkaa tervehtiä naapureita. jos ei hymyilytä ja puhututa niin sitten ei.

ongelma on tällä hetkellä kai se, etten itsekään oikein tiedä mitä haluan ja mikä mut tekee onnelliseksi. miten saisin muutettua oman ajattelutavan niin, että voisin olla onnellisempi tässä hetkessä ja tässä elämäntilanteessa? tuntuu että odotan koko ajan jotain: että lapset kasvaa, että saisi nukkua enemmän, että valmistuisi, että saisi vakituisen työpaikan, että saisi vakituiset tulot, että saisi opintolainan maksettua, jne... lista on loputon.

mutta kun tilanne on nyt tämä: minulla on kaksi alle kouluikäistä lasta, asuntovelkaa, osa-aikainen työ ja opinnot loppusuoralla. miten keikauttaa oma ajatusmaailma niin, että olisinkin todella onnellinen tässä ja nyt?

oma huone

olen pohtinut blogin aloittamista pitkään, mutta jotenkin blogi ei ole koskaan edennyt ajatusta pidemmälle. pohdin myös mistä kirjoittaisin ja kenelle. ensi alkuun vain itselleni, ajatuksia ja elämän tarkoitusta selvittääkseni.

olen 30+ kahden lapsen äiti, osa-aikainen palkkatyöläinen ja osa-aikainen opiskelija. kiltti tyttö, jonka on vaikea hahmottaa oman jaksamisensa rajat. kerta toisensa jälkeen löydän itseni uupumasta stressin ja työtaakan alle. huolehdin lapsistani ja yritän olla ihan ok puoliso. itselleni ei vain tunnu löytyvän aikaa. tuntuu että olen matkan varrella hukannut itseni. kuka minä olen, mitä minä teen, miksi olen täällä?

koska kotimme on pieni, eikä minulla ole omaa tilaa tai huonetta, tulee blogi olemaan oma virtuaalinen huoneeni. täällä kaikki on minun. oma blogi, tila ja rauha omille ajatuksille.